Kattaus*

 

*Finnish for Table Setting

 

Petare - Venezuela 2025

English below

Viereen istumisen maagista realismia

Olen aina inhonnut kalan hajua. On keskipäivä. Kuuma. Aurinko paistaa täydeltä terältä. Katukauppiaat roiskivat vettä kalojen päälle. Silti ne haisevat. Myyjät huiskivat kärpäsiä. Karibialla Mojarrana on suosittu ruokakala. Minä en sitä tunnistanut, mutta tarkastin nimen perusteella. Jatkossa ehkä muistan Petaresin mojarranan sen hopeisesta värityksestä, sivuttaisesta litteydestä ja kahdesta tummasta pystysuorasta raidasta. Hajusta en sitä halua muistaa.

 

Päädyin taiteeni kanssa Caracasin Petareen. Kauri ja Luina ehdottivat Petareta kollaasien antotapahtuman paikaksi. Sähkölaitteiden myyjä, jolta ostin  adapterin, ehdotti, että menisin Maternidadin torille. Aika moni venezuelalainen, joka kuuli suunnitelmastani, halusi kertoa, ettei minun pitäisi mennä Petareen, koska Petare olisi minulle liian vaarallista. Innostuin entisestään ja päätin, että juuri sinne Petareen nyt kyllä mennään.

 

Olin Venezuelassa kirjoittamassa juttuja Tiedonantajaan kunta- ja pormestarivaaleista.

 

Petare on Latinalaisen Amerikan suurin slummi ja yksi maailman väkirikkaimmista epävirallisista asuinalueista, jossa asuu yli 370 000 ihmistä. Se sijaitsee Venezuelan Miranda-osavaltiossa Sucre-kunnan alueella ja kuuluu Caracasin metropolialueeseen. Petare tunnetaan surullisesta köyhyydestä, äärimmäisestä ahtaudesta ja korkeasta rikollisuudesta.

Koska minua oli peloteltu kaikella sillä hirveällä, mitä minulle Petaressa tapahtuisi, unohdin stressata sitä, miten tehdä läsnäoloon perustuva performanssi, miten ollaan myymättä itseään ja miten otetaan oma paikka.  

 

Aluksi kävelin umpikujaan. Roskia ja joku tupakkataukoa pitävä mies. Paluu lähtöpisteeseen. Eteenpäin pitkin basaarikatua. Kaikkea mahdollista oli myytävänä. Tulin ensimmäiseen tienristeykseen. Tässä ruuhkassa paikalliset olivat luopuneet liikkumista rajoittavista liikennesäännöistä. Kaistat olivat moninkertaistettu. Kaistamerkinnät poistettu. Tässä risteyksessä sai ajaa mihin suuntaan halusi. Tämä oli selvä merkki siitä, että olin tullut kotiin.

 

Risteyksen kuningas oli ”Moto Taxi El Reloj” - Moottoripyörätaksi nimeltä Kello. Kymmenkunta moottoripyörätaksia piti risteyksessä asemaa. Istuin taksimiesten viereen. Aloin laitella kollaaseja näkyville. Kuvat pysyivät hyvin esillä, koska seinustalla oli kalterin tapaista rautaa. Aina silloin kun moottoripyörämiehet eivät tarvinneet lepopaikkaa laitoin betoniselle reunustalla jonkun kollaaseista.

Muistin, että olin aiemmin Kiinassa vastaavassa tilanteessa istunut hunajamyyjänaisten viereen.

 

Yksi nuorimies huuteli minulle motskarinsa päältä vähän kauempaa. Tyyppi kysyi, mitä tein heidän asemallaan. Kerroin, että olin suomalainen taiteilija. Mies suukotteli minulle kaukaa. Ei tullut katsomaan kollaaseja. Jonnekin se katosi, varmaan asiakkaansa kanssa matkoihinsa. Hämmästyttää. Päätin, että sain kaukosuukkoja, enkä alkaisi spekuloida, oliko kyseessä joku paikallinen moottoripyöräseksuaalinen trendi, jossa suuta maiskutetaan jossain tietyssä tilanteessa. Puhutaanhan Suomessakin sisään hengittäessä – mikä on ihan outo tapa. Päätin: Suukko mikä suukko.

 

Sitten alkoi sataa. Tähänkö tämä kaikki loppui – sateeseen? Olin selvästi vienyt moottoripyörätakseilta heidän tilaansa. Sateessa miehet ajoivat pyörät ihan kiinni betoniramppiin ja ne koskettivat kuviani. Oli meillä moottoripyörätaksien taideasemalla joku katoskin. Koko risteys oli kaiken lisäksi korkealla melkein ilmassa kulkevan junaradan alla. Yksi mies tuli suojaamaan kuvia. Keräsi ne sateelta suojaan ja antoi ne minulle. Tässä se sitten ihan oikeasti oli – suukkoja ja suojausta.

 

Jäin istumaan asemalle tähän valloittavaan risteykseen vielä hetkeksi. En olisi halunnut lähteä. Istuin kaikki kollaasit sylissä. Vanha jäätelönmyyjä istui vielä viereeni. Mies puhui itsekseen kuin isäni Toivo August Väisänen. Ihana isä. Hymyilin vanhalle miehelle ja ajattelin istuvani isäni vieressä. Yuca oli tarjouksessa viereisessä kojussa – sadalla bolivarilla saisi kilon.

 

 

Kollaasit 2025:

 

English below

Niin kuin kuva, joka rakastaa samaa matkaa kanssasi

 

Voisinko seuraavaksi päästä nyt syvemmälle sinne ytimeen!

Kyllä. Olen ylhäällä.

Sivuilla ja alhaalla.

Sähkötolpissa on erektio.

Irvistän omaa kuvaani.

Meri nostaa taas pilvet taivaalle – sellaiset, mitä Havannassa näkee aina iltaisin ja minä nousen kyytiisi – tietenkin nousen, niin kuin kuva, joka rakastaa samaa matkaa – kanssasi.

Olen huomannut, että ääriviivat löytävät aina toisensa.

Ihme – käsittämättömän

Kyllä minä tiedän, miten miehet piirtävät viivansa, löytävät toisensa

ja monta kertaa toistuvasti samat miehet irvistävät samoille kuville

ja sitten alkaa hitaasti pitkälle venytettyjen kielien loputon liike.

Huohotan koko ajan samaa -

huijaan minua itseäni hullua - hoen

haluan, että olisimme päällekkäisiä reittejä.

Raavin!

Olen täynnä punertavia ja kutiavia arpia,

vaarallisia ääriviivoja.

 

Collages 2024:

 

"Like an image that loves the same journey with you" 

 

Might I, next, reach deeper into the very core!

Yes. I am above.

On the sides, and below.

The electricity poles rise and erect.

I snarl at my own reflection.

The sea lifts the clouds back to the heavens – The kind you always see in Havana come evening – And I rise to join your ride – of course I do. Just like an image that adores the same passage – with you.

I've come to realise that outlines always find each other.

Miracle – the Mysterious.

Yes, I know how men draw their lines, discover one another, And time and again the same men grimace at the same images,

And then begins the endless motion of tongues stretched far and slow.

I pant constantly the same breath – I deceive my own mad self – I chant

I want us to be overlapping routes. I scratch! I’m covered in reddish, itching scars, Dangerous outlines..

Performanssi 2025:

 

Performance 2025:

"The Magical Realism of Sitting Beside"

I’ve always loathed the smell of fish. It’s midday. Hot. The sun is blazing. Street vendors splash water over the fish. Still, they stink. The sellers wave away flies. On the Caribbean coast, Mojarra is a popular food fish. I didn’t recognise it but checked based on the name. Perhaps I’ll remember Petare’s Mojarra by its silvery colouring, flattened side profile, and two dark vertical stripes. I don’t want to remember it by the smell.

 

I ended up in Petare, Caracas, with my art. Kauri and Luina suggested it as the location for the collage-giving action. The electronics saleswoman, from whom I bought an adapter, recommended I go to the Maternidad market. Many Venezuelans who heard of my plan felt compelled to tell me I shouldn’t go to Petare, that it would be too dangerous for me. This made me even more excited, and I decided to go exactly there.

 

I was in Venezuela writing articles for Tiedonantaja about the municipal and mayoral elections.

 

Petare is the largest slum in Latin America and one of the world’s most densely populated informal settlements, home to over 370,000 people. It’s in Sucre municipality, Miranda state, and part of the Caracas metropolitan area. Petare is known for heartbreaking poverty, extreme crowding, and high crime rates.

Because I had been thoroughly warned about all the horrors that awaited me in Petare, I forgot to stress about how to do a presence-based performance, how not to sell oneself, and how to claim one’s own space.

 

At first, I walked into a dead end. Rubbish and a man taking a smoke break. Back to the starting point. Forward along the bazaar street. Everything imaginable was for sale. I reached the first crossroads. In this traffic jam, locals had abandoned all movement-restricting traffic rules. Lanes were multiplied. Lane markings erased. At this junction you could drive in any direction you wanted. It was a clear sign I had arrived home.

 

The king of the crossroads was “Moto Taxi El Reloj” – a motorcycle taxi named Clock. About ten motorcycle taxis were stationed at the junction. I sat next to the taxi men. I began placing my collages in view. The pictures stayed well displayed because there was iron railing along the wall. Whenever the motorcyclists didn’t need the resting place, I placed one of the collages on the concrete ledge.

I remembered that in China I’d been in a similar situation and sat beside honey-selling women.

 

A young man shouted at me from his motorbike a little way off. He asked what I was doing at their station. I explained I was a Finnish artist. He blew kisses at me from afar. Didn’t come to look at the collages. Disappeared somewhere, probably with a customer. Bewildering. I decided I’d received long-distance kisses and wouldn’t speculate whether this was some local motorcycle-sexual trend involving kissy noises in specific situations. After all, in Finland we talk while inhaling – which is a rather odd habit. I decided: a kiss is a kiss.

 

Then it started to rain. Was this where it all ended – in rain? Clearly, I had taken over the motorcyclists’ space. In the rain, the men parked their bikes close to the concrete ramp, touching my pictures. There was some sort of shelter at our art station. The whole crossroads was beneath an elevated train line. One man came to shield the pictures, gathered them out of the rain and handed them to me. So there it really was – kisses and protection.

 

I stayed seated at the station, in this captivating crossroads, for a moment longer. I didn’t want to leave. I sat with all the collages on my lap. An old ice cream vendor came to sit beside me. He spoke to himself like my father, Toivo August Väisänen. Lovely dad. I smiled at the old man and imagined sitting next to my father. Yuca was on offer at the stall next to us – one hundred bolívars a kilo.