Kattaus*

 

*Finnish for Table Setting

 

Kristiinankaupunki 2023

Kristiinankaupunki - ei mikään riitapaikka

Yhdistän kollaaseissa historiallisia suomalaisia sotilaskuvia, majakoita, hevosia, satuloita ja yhdysvaltalaisia cowboyta. Piirrän miehiä intiimeissä tilanteissa, kauneutta ja sodan rumuutta. Jännittää mitä ihmiset sanovat uusimmista kollaaseistani. Haluan viedä juuri nämä teokset sinne missä ihmisetkin ovat - kadulle.

 

Minusta tuntuu, että näiden teosten, jos minkä kanssa minun on oltava nyt esillä Suomessa. Tiedän, että Venäjän aloittama hyökkäys-sota Ukrainaan on saanut monen uskomaan, että Natoon liittyminen takaa Suomelle turvallisuuden. Minun kollaasit eivät usko militarismiin eikä väkivaltaan. Olen tehnyt kuvia rauhasta aikana, jolloin Suomi liittyi sotilasliitto Natoon. Kollaasini kuvaavat ajankohtaista suomalaista tilannetta. Olemme henkisesti meren pohjassa ja niin hukassa, että pyydämme hädissämme apua jopa cowboylta.

 

Tiesin, että tänä kesänä matkailisimme Mikan kanssa Länsi-Suomessa. Jotta saatoin järjestää somessa (Facebookissa, Instagramissa ja LinkedInissä)  kollaasien antopaikasta äänestämisen, pyysin Mikaa kertomaan kolme varmaa vierailukohdetta. Kristiinankaupunki voitti äänestyksen. Rauma ja Pori jäivät hopealle ja pronssille. Myös Mexico Cityä ja Havannaa äänestettiin, vaikka ne eivät olleet edes ehdokkaina.

 

En ole koskaan aikaisemmin käynyt Kristiinankaupungissa. Kyselin ystäviltä missä teokset, 62 kehystettyä kollaasia pitäisi esittää. Paikallislehden toimittaja ei heti keksinyt paikkaa kollaasien esittämiselle. Performanssistani. Kristiinankaupungissa kiinnostunut toimittaja ehdotti, että olisin yhteydessä kaupungin matkailunedistämisihmisiin, jotka varmasti osaisivat neuvoa. En haluaisi aina istua torilla. Sattuma saisi päättää esittämispaikan. Olin salaa toivonut, että toimittaja olisi ollut se sattuma. Olin päättänyt, että menen sinne mihin hän ehdottaa. Tärkeää minulle on näkyvillä oleminen. En tarkoituksella halua mennä piiloon tai paikkoihin, jonne ei varmasti kukaan sattumaltakaan eksy. Olen minä sellaisissakin varmaan jo ollut, siltojen alla ja liikenneympyröissä. Maiju ehdotti Prideilla, että laittaisin teokset esille paikalliseen kalasatamaan. Olimme yhdessä varmoja, että sieltä löytyisi myös valmiit naulat teoksille. Jossainhan kalaverkot kuivataan ja samoissa nauloissa voisi hyvin näyttää myös kollaasit.

 

Uutiset kertoivat, että Kristiinankaupungin markkinat ovat luultavasti Suomen vanhimmat markkinat ja että tänä vuonna markkinoille saapuu myyjiä ja näytteilleasettajia ulkomailta asti. Sattuma toi minut keskelle suurta markkinatapahtumaa. Kaupungin sisääntuloväylillä oli liikenteen ohjaajia ja kaikki paikat olivat täynnä autoja. Ihmisvirrat suuntasivat kaupungin keskustaan. Sinne siis.

 

Tilan etsiminen kaupallisen megatapahtuman kaupungissa on haasteellista. Idyllisiä pikkukatuja oli suljettu liikenteeltä. En halunnut mennä kirkkopuistoon. Se olisi ollut tyhjää ja avointa tilaa. Melkein päätinkin mennä vanhan kirkkotapulin kiveyksille. Kiersin kaupunkia. Kaupungin laitamilla ei liikkunut kukaan. Uimahallin pihassa tai jääkiekkokaukalossa olisi ollut hyvin tilaa. Palasimme takaisin ytimeen, jossa ohjattiin tarkasti liikkumista. Näin vilahduksen laiturista ja portaista. Sinne!

Kannoin kollaasikassin meren rannalle venelaiturin päähän mustan ankkurin ympärille. Tila oli kuin amfiteatteri, jonka esitystä saattoi seurata mereltä. Hyvä paikka esittää kollaaseja ja olla läsnä vähän kuin markkinoiden marginaalissa.

Lokit kirkuivat. Ihmiset kantoivat ruokia ja tulivat laiturille syömään. Lapset jonottivat huvipuistolaitteisiin. Veneilijöitä telakoitui laituriin. Aurinko porotti ja oli kuuma. Musiikkilavan ohjelma kumisi taustalla. Pikkupojat ajoivat pyörillä pitkin laituria, keulivat ja säikyttelivät heikkohermoisia. Ystävät tapasivat toisiaan, vaihtoivat kuulumisia ja vertailivat markkinalöytöjä.

 

Minulle tulee filosofinen olo. Kaikki kollaasit ovat esillä. En löytänyt kalasatamaa enkä nauloja kollaasien esittämiseen. Istun laiturin kivellä ja katselen omaa olemistani. Olen hiljaa. Istun liikkumatta paikallani. Annan ihmisten tulla katsomaan, jos siltä tuntuu. En kuuluta itseäni esille. En ole päälavalla eikä tähän esitykseen myydä lippuja.

 

Pikkupoika huutaa äidilleen ”Titta fina tavlor” (katso hienoja tauluja). Kaksi naista tulee katsomaan kollaaseja tarkemmin. Ovat hiljaa ja hymyilevät. Yksi mustiin pukeutunut iso mies tarkastelee pitkään teoksia. Laittaa välillä toisen käden auringon suojaksi. ”Ai siellähän on joku. Luultiin että miten on uskallettu jättää vartioimatta. On varmaan kuuma kivi istua” sanoo vanha pariskunta minulle. Kerron pariskunnalle, että paikka on erittäin hyvä ja että on ihanaa, kun on kuuma. Kysyn tietävätkö he laiturialueen nimeä. Mies kertoo tarinan riitapaikasta. ”Tälle alueelle piti pystyttää oikein hieno purjehdusmonumentti, mutta siitä tuli riitaa” sanoo mies. Minä kauhistelen, että tuli asetuttua oikein riitapaikalle. Nainen lohduttaa, että ei tämä enää mikään riitapaikka ole.

 

Olen läsnä, näkyvillä ja esillä – Kristiinankaupungissa. Keskustelen ihmisten kanssa. Katson suoraan silmiin. Välillä istun selin ihmisvilinään ja katselen merelle – samaan suuntaan minne kollaasitkin katsovat. Otan tästä tilanteesta valokuvia ja videoita. Tallennan tapahtuman ääniä ja mietin omaa paikkaani. Jos ihmiset olisivat markkinakiireiltään sattumalta huomanneet minun kollaasini olisiko paikalla tullut riitaa – tulkinnoista, painotuksista, mielipiteistä, sodasta ja rauhasta?

Juttu kollaaseista

Kesällä (2022) kierrettiin Mikan kanssa kaikki saaret. Oli ihanan kuumaa. Ostin ruokasoodaa ja ripottelin sitä koko kesän jalkateriini. Enkä enää edes muista miksi joka aamu, kun lähdimme eteenpäin ensimmäiseksi kaadoin isosta purkista soodaa jaloille ja kenkiin.

 

Mannerheim sotilaineen on taas liikkeellä. Sen jalat kutiaa. Siinä on jotain maskuliinista ja surullista - kiihottavaa ja kamalaa. Fetissille etsitään oikeaa asentoa. Tykkejä ja aseita, ohjuksia ja tutkia. Lihaksikas hevonen asettelee kavioitansa. Ratsuhevonen. Sotaratsu. Ihailun kohde ja suomalainen sotilas.

Yksin en pääsisi eteenpäin. Otan kaksin käsi Mikan olkapäistä kiinni. Mennään yhdessä Skällskärin pirunpeltojen läpi. Noustaan kallioille. Vimma pakotti ulkosaariston uloimpaan. Äären ääreen. Göranin turvapaikkaan.

Göran rakensi itselleen turvapaikan Ahvenanmaan ulkosaariston viimeiselle saarelle. Isä hylkäsi rahalla Göranin pois läheltään. Göran oli seurapiiri-ihminen. On ihanaa olla kaiken keskellä ja on ylellistä siirtyä jonnekin missä ei ole ketään tai mitään.

 

Miten kauas pitää mennä, että saa olla rauhassa? Löytääkö kaukaa itsensä? Loppuuko ääretön itsensä alkuun?  Ainakin laineet lyövät rantaan. Siniset laineet. Luodot makailevat meressä. Tuuli. Joku ihmeen järjestys. Pirunpellon kaikki kivet. Horisontista kasvavat uudet saaret. Miksi on aina päästävä seuraavaan paikkaan. Enkö koskaan ole perillä?

 

Minun turvapaikkani on Mikan olkapäillä. Se on yhtäaikaisessa hengittämisessä. Se on siinä tiedossa, että en kaadu, vaan pääsen perille. Minulla on tilaa onnistua. Turvapaikkani nimi on luottamus. Eriväriset laineet ja kutiavan kehoni ääriviivat lyövät luottamuksen rantaan, niin kuin meri ympäröi saaren jokaisen vartaloviivan. Mikan olkapäille, pitkin pirunpeltoja, Skällskärin luodon kivisiin syvänteisiin ja kaikista herkimpiin onkaloihin, ulottuvat laineet.

Keskellä merta on majakka. Miesten välillä on sotilastekninen tila. Kutiavat miehet. Aseet käsissä. Puolustusliitto. Aallot koskettelevat majakoita kuin miehet toistensa ääriä. Valo surffaa aalloilla.

 

Jos kaikki maailman majakoiden valot sammutettaisiin, ajaisivat laivat karille, eivät pääsisi perille, merimiehet hukkuisivat meren pohjiin ja olisimme hukassa. Olemme tänään surullisia. Olemme hukassa. Pelkäämme pohjassa.

Olemme käsi kädessä, kädet aseita täynnä, meren pohjassa. Pohjamudissa. Pinnalla meitä ei enää ole, tai olemme vain niiden mielessä, jotka rakastivat joskus meitä, ennen matkaa, joka päättyi, kun kaikkien maailman majakoiden valot sammutettiin, kun me haaksirikkouduimme, kun me hukuimme meren pohjiin, kun lakkasimme surffaamasta aalloilla ja kun painuimme pohjiin.

Lassoan itseni sinuun. Rakastan sinua, cowboy. Jostainhan minun on saatava turvaa, koska pelkään. Pohjamudissa ei näe hyvin. Ahdistaa. Pyydän nyt yksinkertaisesti, että pelastat minut! Meidän yhteisestä tekemisestämme ja olemisestamme jää ilmaan värikästä korallia. Elävää kirjavaa kiveä.

 

Nahkasaappaiden ääni ihmettelee sydämeni lyöntejä. Alistaminen ja valloitus, sota ja väkivalta tuntuvat saarien nimiltä tällä risteilyllä, jossa me voimme vain haaksirikkoutua. Tämä ei pääty hyvin.

 

Cowboy, sinun hevosellasi on hyvä satula. Hevosesi tottelee ruoskaasi. Tiedät, että meitä pelottaa. Pyydämme nyt vain, että sinä, Cowboy pelastat meidät. Emme pyydä muuta.

 

Hevosesi kaviot rakastavat sotilaittesi saappaiden ääntä. Tiedät, että valehtelemme itsellemme. ihan tosissaan, maalaamme mustan valkeaksi, sodan rauhaksi ja hyökkäyksen puolustukseksi.  Kaikki tietää sen, että aina pieneksi hetkeksi voimme luottaa siihen, että elämä kantaa, ja todella uskommekin sen, ja samalla suunnittelemme tämän kaiken tuhoa.

 

Sinä, minä ja sotilas olemme kuolettavan vaarallisia. Totuutemme on, että näissä olosuhteissa ei voi tehdä mitään muuta. Me olemme maailman suurin huijaus; sinä, minä ja cowboy. Hulluuden monumentilla pitää olla tekijänsä, mutta, että se olemme me, niin en ihan oikeasti ymmärrä.

 

Ainoat eloon jääneet todistajat olemme me; sinä, minä ja majakka.